2. syysk. 2024
Tätä kirjoittaessani olen asunut Helsingissä tasan vuoden. 19 pitkää vuotta vietin Vantaalla, kunnes palasin viimein synnyinkuntaani heinäkuussa 2023. Valittelen yhä ensimmäisenä elinvuotenani tapahtunutta hairahdusta: vanhempieni päätöstä muuttaa Pukinmäestä Hämeenkylään. Lukiossa kirjoitin, ettei Vantaalla asumisessa ole muuta hienoa kuin exoduksesta saavutettava euforia. Tuota vuoden takaista tunnetta juhlistankin tässä retrospektiivissä.
Ongelmani Vantaan kanssa eivät johdu itse Vantaasta, vaan siitä, mitä se ei ole, siis Helsinki. Opiskelu helsinkiläisessä lukiossa sinetöi elämäni Helsinki-keskeisyyden ja jo ennen lukiota harrastukseni veivät päivittäin puolentoista tunnin bussimatkan päähän Pasilaan. Sain nähdä myös kantakaupungin ihmeet, sillä kiinnostukseni muotiin vaati viikoittaisia pyhiinvaelluksia Kalevankadulle, Yliopistokadulle sekä Flemarille. Oli selvää, että kuuluin noille kulmille.
Jo pitkään ennen kuin muuttoni oli ajankohtaista ”oikotiirailin” itselleni sopivia asuntoja ja kävin pyhiinvaelluksieni yhteydessä tutustumassa niiden lähialueisiin. Enää ei kelpaisi Pukinmäkikään, oli pakko päästä kantakaupunkiin. Ja kuten jokainen ulkopaikkakuntalainen, muutin minäkin Kallioon, kaupunginosaan, jonka käytännössä tunsin kuin omat taskuni, sillä olinhan katsonut Aikuiset jo kolmesti. Olin vantaalaisten kahleitteni vapautumisesta niin innoissaan, että kuratoin sen kunniaksi soittolistan.
Kids See Ghostsin Free raikasi ensimmäisenä iltana tarkkaan ottaen Harjulla sijaitsevassa asunnossani, kun petasin ensimmäistä kertaa parvisänkyäni. Samanlaisesta vapaudesta nautin ensimmäisellä juoksulenkilläni Töölönlahden ympäri. Juoksiessani päällimmäisenä oli ajatus siitä, miten mahtavaa on, että Linnunlaulun huvilat, Oodi ja Kansallisooppera kaikki ovat lähilenkkini varrella. Tuohon hienouden kummasteluun havahdun edelleenkin, on ihanaa, että Etu-Töölön arkkitehtuuri ja kauniit jugendtalot ovat osa arkeani.
Toinen valtavasti elämänlaatuani parantanut aspekti oli välimatkojen lyheneminen, tunnin työmatka muuttui kymmenen minuutin pyöräilyksi. Kalevankadulle ja Flemarille ei tarvinnut enää vaeltaa, vaan toimintansa lopettaneiden Variety Vintagen ja Gemin alttareille pääsi ihan noin vain. Pitkiin bussimatkoihin tottuneena porttikongista ulos astuessa välittömästi vaate-, levy- tai kirjakauppaan pääseminen on ehdoton luksus.
Sitä on myöskin jatkuva Helsingin hulina, koska tahansa voi törmätä ilmaiskeikkaan tai mielenosoitukseen ja jäädä fiilistelemään. Vaikkakin moikkaaminen rappukäytävässä voi olla vaikeaa, yhteisöllinen kaupunkikulttuuri on ehdottomasti Helsingin paras anti. Esimerkiksi Sompasauna ja 1.7. Tenhossa järjestetty Heilahunt speed dating -tapahtuma ovat asioita, joista en vantaalaisena olisi voinut uskaltaa haaveilla.
Kuitenkin helsinkiläistymiseni alkuaikoina koin hetken yksinäisyyttä. En tuntenut ketään kantakaupungissa asuvaa, ja suuri osa lähimmistä ystävistäni olivat opiskelemassa ulkopaikkakunnilla, varusmiespalveluksessa tai asuivat Kehä I:n ulkopuolelle, minne en traumaperäisten migreenikohtauksieni takia voinut mennä. Yksinäisyyden tunne toisaalta on kelle tahansa uuteen kaupunkiin muuttaneelle ja ensimmäistä kertaa yksin asuvalle normaalia. Eikä yksinäisyyteni kestänyt kauaa: melko pian kaduilla alkoi törmätä tuttuihin, näistä spontaaneista kohtaamisista syntyneet illanvietot ovat olleet helsinkiläisyyteni parhaita kokemuksia. Kulmilleni myös muuttaa jatkuvasti lisää ystäviäni, joten pidot sen kuin paranevat.
Vaikkakin migreenini ovat alkaneet helpottaa, Helsingissä on sen verran hyvä olla, etten aio palata ex-kotikuntaani kuin vain ja ainoastaan exodusjuhliin sekä äitien- että isänpäivänä, silloinkin tuhdisti päihtyneenä ja särkylääkittynä.
Ville Sani