2. syysk. 2024
Minulta kysyttiin eräänä päätä särkevän kirkkaana keskiviikko päivänä työpaikkani lounaspöydässä: ”Miten sinä korjaisit kaikki Suomen ongelmat?” Vastasin: ”En tiedä onko asiallista koulun henkilökunnan jäsenenä puhua oppilaille politiikasta. Tämän lisäksi en varmaan myöskään osaisi vastata kysymykseen, sillä minulla ei ole juuri mitään asiaan liittyvää tietoa tai pätevyyttä.” Kysyjä jatkoi kysymistä: ”Ei se mitään, pätevyyttä sinulta ei vaadittaisi eduskunnassakaan, joten kerro meille.” Vastasin: ”Juuri nyt ilmeisesti suurimmat ongelmat liittyvät rahaan, sen puutteeseen ja velkaantumiseen, enkä minä ole taloustieteilijä, joten en myöskään tiedä miten niitä asioita ratkaistaan.” Kysyjä jatkoi: ”Ei se mitään! Ei hallituksessakaan ole taloustieteilijöitä, ja silti he niistä asioista päättävät, joten mitenkäs nyt on. Kerro miten asiat hoidetaan.” Niin kuin nytkin, minäpä sitten kerroin.
Tällä hetkellä minua ehkä eniten vituttaa se, että minä en koe saavani aikaan muutosta siellä missä sitä haluaisin; nimittäin eduskunnassa. Ei minua tässä se juurikaan vaivaa, etten ole itse eduskunnassa asioista päättämässä, tai lakeja ehdottamassa, tai valiokunnissa sahaamassa. Eikä sekään, että eduskunnassa ei ole niitä ihmisiä, joita haluaisin (tai että siellä on niitä ihmisiä, joita en haluaisi) siellä olevan. Tai, että yksi tai toinen puolue on, tai ei ole vallassa juuri nyt. Minua vituttaa se, että en ole heidän vertaisensa. Että, poliitikko ei ole tavallinen ihminen, tai että tavallinen ihminen ei ole poliitikko. Että, hän ei ole minulle puhe-etäisyydellä, eikä hänen tarvitse olla. Ja juuri siksi poliitikko ei ole samalla tavoin vastuussa teoistaan.
Li Andersson sai 250 000 ääntä europarlamenttivaaleissa, murskaten entisen ennätyksen, odotukset ja heitterit. Ja sehän on oikein mukavaa, Andersson on tehnyt kovasti töitä Suomen politiikassa, hän on ajanut asiaansa, äänestäjiensä asiaa, ja monien muidenkin, jotka eivät välttämättä asiaa ymmärrä taikka tule Anderssonia koskaan siitä kiittämään. Nyt Li Andersson edustaa Suomea Euroopan parlamentissa. Vaikka kaikki eivät niin koe, hän edustaa koko Suomea, niin kuin kaikki muutkin suomalaiset mepit, sillä valtioiden välisten sumuverhojen toiselle puolelle on kovin vaikea nähdä. Ulkomailla stereotyypit kärjistyvät, ihmiset jakautuvat ja pelkästään tutuista hahmoista näkee nyanssit. Andersson on kansainvälistynyt, hän on julkkis. Yksi Suomen suurimmista poliitikoista. Ja hänkään ei ole minulle puhe-etäisyydellä.
Kyllä poliitikolle voi (ja saakin) puhua, mutta minulle tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että saa päättäjille kansalaisten äänen kuuluville. Kyse on jostain suuremmasta; syvällisemmästä ongelmasta. Kutsuttiin sitä sitten ihmisen epätäydellisyydeksi, tai ristiriitaisuudeksi, tai vapaaksi tahdoksi, tai vaikka saatanaksi, kaiken pahan luojaksi, tai byrokratian hitaudeksi, tai elitismiksi, tai pahaksi ideologiaksi, tai miksi tahansa; meidän on tunnistettava se, että tämä ongelma ja sen seuraukset ovat meille yhteiset. Enkä minä usko, että me pääsemme sopuun mistään asioista ennen kuin hyväksymme myös sen, että tämän ongelman aiheuttama taakka on meidän kaikkien kannettavaksi. Sillä tämä ongelma on lähtöisin juuri meistä. Enkä minä väitä, että ihminen olisi lähtökohtaisesti paha – pikemminkin, että ihminen on lähtökohtaisesti epätäydellinen.
Ehkä siksi minä koen niin vahvasti, ettei kukaan muu voi edustaa kenenkään muun asioita politiikassa. Sillä, kun kyse on ihmisistä ja ihmisten asioista, kukaan muu ei voi toisen ihmisen puutteita edustaa paremmin, kuin hän itse. Siksi kaikkien on oltava vallassa – ainakin kaikkien, joita asiat koskevat. Ja politiikassa asiat koskevat juuri meitä.
Walter Wahlroos